Millaista terapiaa ja hoitoa?

01.11.2013

Hei! Minulla on 28-vuotias poika, jonka äkillinen psykoosi puhkesi 15.1.2008 ja diagnosoitiin skitsofreniaksi. Hoito on jatkunut tähän päivään asti vaihtelevin tuloksin. Kun injektio-hoito aloitettiin vuoden 2009 kesällä, on nyt viimeisen vuoden aikana potilas toiminut täysin normaalisti työssä käyden.

Äkillinen käänne tuli nyt kuukausi sitten, ja olenkin nyt huolissani, että onko tämä taudin käänne, vai mikä on? Potilas stressaantui työstään ja vain lopetti sen. Alkoholin mahdollinen runsas käyttö on mielestäni saattanut aiheuttaa tilan heikentymisen. Potilas jouduttiin toimittamaan Aurora-hoitoon kotilääkärikutsusta, ja nyt on kuitenkin kestänyt hoitojakso n. 1 kk siten, että lääkitys muutettiin vahvemmaksi. Jälleen on ilmennyt psykoosioireita, ja ihmettelen, onko voinut antibioottikuuri sekoittaa potilaan tilaa. Potilasta ei milloinkaan ole onnistunut saamaan hoitoon omaehtoisesti. Odottelen nyt, miten tila muuttuu.

Avopuolella kun ei voida mitenkään taata sitä, käykö potilas vastaanotolla vai ei, niin miten omaiset voivat valvoa muulla tavalla, kuin toteamalla, onko potilas hyvässä vai huonossa kunnossa? Mikä on ns. “normaali” huono kunto ja psykoosin välinen akuuttioireiden ero? Olen aika tiiviisti potilaan rinnalla, ja seuraan tilaa, koska hän asuu yksin. Olen jonkin aikaa miettinyt, olisiko kognitiivisella terapialla apua potilaan kuntoutumisessa. Mutta miten saada hänet vapaaehtoisesti sellaiseen hoitoon? Eihän tätä tarjota avopuolella? Onko hyviä terapeutteja, jonka puoleen voisin kääntyä potilaan kanssa? Sitten kun hän on siinä tilassa, että hänet voisi saada vapaaehtoisesti sitoutumaan, mutta mitä keinoja voisi käyttää, saadakseen hoitoon? Hyviä neuvoja odotellen - kiitos.

Skitsofrenia on sairaus, jolla on vaihteleva kulku ja kaikki elämäntapahtumat vaikuttavat jossain määrin sairauden kulkuun, erityisesti päihteiden ja huumeiden käyttö vaikeuttaa tilannetta. Antibiooteilla ei tiedetä olevan senkaltaisia vaikutuksia, että oireet vaikeutuisivat.

On tavanomaista, että oireiden vaikeutuessa joudutaan lääkitystä vahvistamaan. Kyse voi olla siitä, että normaali lääkitys on pikku hiljaa jäänyt pois tai lääkityksestä huolimatta oireet ovat voimistuneet.  Koska lääkitystä pitäisi käyttää vuosikausia, ehkä läpi elämän, voi siihen tulla ajan oloon kyllästymistä ja sen tarpeellisuutta ei aina hahmota. Vaikka lääkehoito on yksi hoidon kulmakivi, tarvitaan muutakin, jotta jaksaa motivoitua pitkään hoitoon.  Kognitiivinen terapia on hyvä ja psykoedukatiivinen hoito, jossa tarkoituksena on parantaa itsetuntemusta ja saada tietoa oireista sekä sairaudesta siten, että osaa suhtautua eteen tuleviin asioihin mahdollisimman rakentavalla tavalla. Vertaistuki saattaa olla myös hyvin tärkeä, koska jos arvelee olevansa ainoa ihminen maailmassa, joka kärsii niistä oireista ja sairaudesta, ei ole ihme, että suhtautuu hyvin epäillen kaikkeen.

Oireet eivät aina tarkoita, että toimintakyky on huono. Jos kykenee selviämään oireista huolimatta, ja saa tarvittavaa tukea, ja on itse motivoitunut, saattaa pärjätä hyvinkin jopa työelämässä. Siten jokaisen kohdalla pitäisi erikseen miettiä ja keskustella, mitkä ovat yksilön vahvuudet ja missä oireissa hän erityisesti tarvitsee apua ja tukea ja koska on syytä ottaa yhteyttä hoitopaikkaan ja mistä ihminen tunnistaa avun tarpeen. Jos tässä edistytään, voidaan ehkä sairaalahoitoja välttää varhaisen puuttumisen takia ja ainakin päästään lievemmillä oireilla pahemman jakson yli.  Hoitoakaan ei ole viisasta ripotella monelle taholle vaan yhdestä hoitopaikasta pitäisi voida antaa kaikki se tarpeellinen hoito ja tuki keskitetysti, mitä ihminen tarvitsee.

Skitsofrenia on vaikea sairaus, mutta sen kanssa voi elää ja kokea mielekkyyttä. Hoidon pitäisi olla osa erikoissairaanhoitoa joka askelmalla. Omaisille on järjestetty joskus tilaisuuksia ja kannattaa ottaa yhteyttä omais- sekä potilasjärjestöihin, koska omaisetkin ovat usein hyvin yksin sairauden aiheuttamien ongelmien kanssa (Omaiset mielenterveystyön tukena keskusliitto ry, Mielenterveyden keskusliitto jne.). Sieltä saa vastauksia myös tässä esitettyihin kysymyksiin. Parasta olisi, että omaiset voisivat olla mukana hoidossa ja sen suunnittelussa, ainakin ajoittain. Järjestöt tekevät myös hyvää edunvalvontatyötä sekä omaisten että potilaitten hyväksi. Päättäjätkin tarvitsevat aika ajoin tietoa ja muistutusta näistä asioista. On suuri haaste saada hoidosta sellainen kokemus, että se on itselle hyväksi, muuten voi motivaatio olla siihen vähäinen. Pakkoa pyritään nykyisin välttämään, mutta joskus tilanne on sellainen, että sitä ei voi, eikä kannata välttää.  On hienoa, että omaiset jaksavat kulkea rinnalla, vaikka se on ajoittain kovin yksinäistä ja raskasta.

Jorma Aarnio
psykiatrian erikoislääkäri

takaisin »