Tyttären epätodellinen olo

01.09.2013

Hei. 16-vuotias tyttäreni on kärsinyt masennuksesta nyt useamman vuoden ajan. Ensimmäiset oireet tulivat alakoulun viimeisellä luokalla: usko siihen, että ei ole kaveriporukassaan toivottua seuraa, en kuulu joukkoon -tuntemukset jne. Kouluväsymystä, toivottomuutta ja tunne siitä, ettei selviä. Yläkouluaika oli tosi vaikeaa henkisesti, ja koulun hän koki älykkyydestään huolimatta ylivoimaisen tylsäksi ja osin vaikeaksi. Ystäviä hänellä kyllä oli, ainakin jossain määrin. Opettajat pitivät tyttöä älykkäänä mutta hankalana, ja todistus oli suorastaan loistava verrattuna panostukseen.

Nyt jo pidempään vaivannut epätodellinen olo on ottanut tytöstä vallan. Hän lähti parantamaan arvosanojaan kodin ulkopuolelle taidepainotteiselle kymppiluokalle ja asuu asuntolassa. Hän haluaisi olla asuntolassa viikonloppuja sopeutuakseen sinne paremmin, vaikka epätodellinen olotila vaivaakin jatkuvasti ja on ollut koulussa oikeastaan jatkuvaa. Kotona käydessään hänellä on kaksijakoinen olo: hän ei haluaisi lähteä takaisin kouluun eikä toisaalta myöskään jäädä kotiin. Me emme oikein uskalla jättää häntä viikonlopuiksi kouluun, sillä haluamme varmistaa omin silmin tytön hyvinvoinnin.

Meillä on aika raju perhetausta johtuen auto-onnettomuudesta lapsemme ollessa 1-vuotias. Minä loukkaannuin vakavasti, ja jouduin vuosien ajan olemaan paljon sairaalassa, jonne minut kiidätettiin milloin missäkin tilanteessa. Lapsi pelkäsi kovasti kuolemaani tuohon aikaan, vaikka tilanteeseen tottuikin. Kolarin seurauksena tyttäremme jäi ainoaksi lapseksemme ja siitäkin syystä keskinäiset suhteemme ovat ehkä tavallistakin tiiviimmät.

Koulupsykologin juttusilla tyttäremme on käynyt, mutta ei ole tuntenut saavansa siitä mitään apua.

Tyttäremme selvästi nyt pyristelee irti kotoa, mikä tietysti on luonnollistakin. Toisaalta hän turvautuu meihin edelleen, ja pyysi apua mm. tässä epätodellisuuden tunteen selvittämisessä.

Voiko kysymyksessä olla alkava skitsofrenia? Mihin tutkimuksiin minun tulisi tyttäremme ohjata ja miten kiireellisesti? Onko parempi antaa tyttärelle enemmän vapautta ja luvata hänen viettää viikonloppuja valvomattomassa asuntolassa kaukana kotoa? Alkoholia tai tupakkaa tyttäremme ei varmasti käytä.

Kiitos vastauksesta etukäteen.

 

Hyvä kysyjä,

Nuoren ihmisen masennus on aina hälyttävä merkki, koska nuorena on jo luonnostaan elämäniloa ja energisyyttä. Jos masennus on pitkäaikainen, se muokkaa ihmisen käsitystä, mikä on normaali tunnetila ja toimintakyky, sekä voi herätä ajatus, että ei toivu koskaan. Tosin tavallista älykkäämmillä ihmisillä saattaa olla aikamoisia vaikeuksia juuri tunne-elämän alueella. Kuvailemanne vaikeudet auto-onnettomuuden jälkeen ovat saattaneet vaikuttaa toki tyttäreenne hyvin voimakkaasti. Itsenäistymisvaihe on myös hyvin stressaava, koska on työntöä ja vetoa kotiin sekä vanhempiin ja ristiriitaiset tunteet rasittavat herkkää mieltä. Nuoruudessa voi olla kuohuntavaihe, joka aikuisella tulkittaisiin poikkeavaksi, mutta nuorella vielä normaalin rajoissa olevaksi.

Kun tyttärenne ei saanut koulupsykologilta mitään apua oman kokemuksensa mukaan, kannattaisi selvittää, miksi kävi niin, ja mitä olisi pitänyt tapahtua, että tapaamiset olisivat olleet hyviä.  Vanhempien kanssa on hyvä myös ottaa rohkeasti asioita esille ja keskustella, miten itse kokee asioita. Nuorelle sekin voi olla auttava, että huomaa, miten vanhemmat reagoivat ja mitä miettivät, tai mitä he tuntevat ja mitä pelkäävät ja miten rakentavat turvallisuudentunteen ja luottamuksen. On myös hyvä kysyä, ajatteleeko tyttärenne tarvitsevansa apua. Avoimuus lisää avoimuutta ja luottamus luottamusta.

Onko tyttärenne sairastumassa on kysymys, mikä osoittaa, että sellainenkin pelko on vanhemmilla. Onko siihen sitten katetta, esim. onko vanhemmilla tai lähisukulaisilla skitsofreniaa? Vai onko kyse tykkänään esim. ahdistusoireistosta? Näiden tietojen pohjalta ja näkemättä tytärtänne ja teitä on vaikea sanoa, mistä on kysymys. Asia vaatii kuitenkin selvittelyä, koska jollain tasolla huoli on sekä tyttärellä että vanhemmilla. Onko molemmilla sama huoli, vai kovin erilainen?

On paikallaan toistaa sitä itsestään selvää ajatusta ääneen, että vanhemmat rakastavat omaa lastaan, ja että hän on aina tervetullut kotiin, olipa asiaa tai ei, olipa terve tai sairas, onnekas tai onneton. Yhtä tärkeää on tukea tyttären itsenäistymispyrkimyksiä. Miten se käytännössä tapahtuu? Siihen varmaan vanhemmat löytävät parhaan tavan – kuten sanotaan, rakkaus löytää keinot.

Jos keskustelut eivät suju vanhempien ja tyttären kesken, voi ulkopuolisesta avusta olla hyötyä, ellei tyttärelle synny lojaliteettiristiriitaa puhua perheen ongelmista ulkopuolisille. Kannattaa varmaan lähteä liikkeelle siitä, että keskustelee ensin tyttären kanssa avoimesti yllä olevista asioista. Sen perusteella voi arvioida, onko tämä riittävä apu, vai tarvitaanko muutakin. Vaikean sairauden pelko on joka tapauksessa raskas kuorma kannettavaksi yksin.

Ystävällisesti,
Jorma Aarnio
psykiatrian erikoislääkäri

takaisin »